lauantai 11. helmikuuta 2017

älä vaihda kaveria seurusteluun

Moikka! Tänään sekoitetaan ensimmäistä kertaa pakkaa ja otetaan esille mielestäni aika arka aihe, josta kovin moni ei ole julkisesti avannut suutaan. En ole koskaan, en siis ikinä, lukenut postausta joka olisi kirjoitettu tästä aiheesta – ja olen sentään lukenut paljon eri blogeja ja mielipidepostauksia. Sen pitemmittä puheitta, mennään asian ytimeen.

Oletteko huomanneet, että on olemassa niitä ihmisiä, jotka ovat seurassasi koko ajan puhelimella, mutta kun otat heihin yhteyttä, vastausta ei yhtäkkiä kuulukaan. Ne ihmiset ovat usein samoja tyyppejä, jotka eivät koskaan kutsu sua kahville, leffaan, muuten vaan käymään tai niin edespäin, vaan joudut itse olemaan se aloitteen tekevä osapuoli. Mietin tätä vähän aikaa sitten ja suorastaan ärsyynnyin asiasta mielessäni. Miksi se on aina niin, että mun pitää ottaa yhteyttä ja sittenkin sitä näkemistä vielä lykätään? En oo ikinä ollut sellainen ihminen, joka tuputtaa seuraansa toisille. Jos jollakulla on tärkeämpää tekemistä, niin sitten on – minkä mä sille voin? Tai jos jonkun käden jatkeeksi on kasvaimena liimaantunut iPhone kutonen, en ole kirurgi, joten en osaa sitä poistaa.


Uskon kyllä, että moni on vain yksinkertaisesti huono pitämään yhteyttä ja  se unohtuu muiden kiireiden ohella. Se ei kuitenkaan oo mun mielestä mikään kunnollinen syy. Jokaisella ihmisellä on jossain asiassa parannettavaa, ja valitettavasti aika usealla tässä jutussa. Jos on kiire ja ei ehdi vastata viesteihin, voi vaikka laittaa puhelimesta ajastimen parin tunnin päähän ja vastailla sitten. Mulle ennen valitettiin muutamaan otteeseen, että vastaan viesteihin liian pitkällä viiveellä, joten paransin tapani. Jos mä pystyn siihen, kyllä pystyy muutkin.

Oon aina vitsaillut, että oon itse välillä tosi huono pitämään yhteyttä kavereihini, mutta viime aikoina tuntuu että tilanne on kääntynyt toisinpäin, tai sitten näin ei ole koskaan ollutkaan. Onneksi on tietenkin kourallinen niitäkin, jotka ottavat muhun säännöllisesti yhteyttä, kyselevät kuulumisia ja pyytävät tekemään kivoja juttuja yhdessä. Arvostan sitä enemmän kuin tiedättekään. Ystävyys on aina kaksipuolinen yhteys, jonka ylläpitämiseen tarvitaan molempien osapuolten panostusta, siitä ei pääse mihinkään. Toisaalta tämän samaisen asian takia on tärkeää, että osaat itse olla oma paras kaverisi. Jos kuva peilissä ei miellytä, mutta joudut jatkuvasti olemaan yksin, se ei välttämättä ole paras mahdollinen kombo. Älkää ymmärtäkö mua väärin; en missään nimessä koe olevani yksinäinen tällä hetkellä. Siinä asiassa olen enemmän kuin onnekas.


Tästä postauksesta on pian tulossa liian pitkä, mutta heitetäänpä samaan syssyyn vähän lisää valitusta, nimittäin rumalla nimellä kutsuttuna ihmisistä jotka voi tunkea kategoriaan ”parisuhdeluuserit”. Joo, mä ymmärrän sen parisuhteen alkuhuuman kun ei haluaisi nähdä ketään muuta kuin sitä omaa kultaa, se ihminen menee kaiken edelle ja ootte liimattuina toisiinne kuin pöydän alle tarttunut purkka. Mutta entä kun tätä samaa kestää puoli vuotta, vuosi, kaksikin vuotta…? Ties kuinka kauan. Ystävän näkökulmasta se alkaa pikkuhiljaa tympimään, ei sille vaan voi mitään. Kaikissa asioissa alkuinnostuksen hiipuminen yleensä vaihtuu rutiiniin, tasoittuu edes hieman, jotain… Mutta kun niin ei käy, siitä muodostuu ongelma. Oletteko ikinä ajatelleet asiaa siltä kantilta? Ehkä se alkuhuuman tasoittuminen ei lopulta olekaan niin huono juttu, kunhan tietynlainen kipinä säilyy.


Monet ystävät olen myös hetkellisesti menettänyt tälle ilmiölle, ja voin myöntää että kun joskus itsekin olen seurustellut, monesti on kavereiden näkeminen jäänyt vähemmälle. Se on ihan luonnollista, eikä haittaa, uskokaa pois! On kuitenkin väärin ja vaarallista, jos seurustelukumppanista tulee sun koko elämä. Mitä, jos tuleekin ero, eikä niitä viisi vuotta suunnitteilla olleita häitä? Sitten ollaan suoraan sanoen kusessa, ja ehkä ne ystävätkään ei enää siinä vaiheessa oo sun ympärillä. Silloin kukaan ei välttämättä ole poimimassa kylppärin lattialta, kun itket menetettyä kumppaniasi. Mitäs sitten? Onneksi ainakin mun ystävät ovat olleet sen verran fiksuja, että kun kupla on poksahtanut, oon ollut avosylin ottamassa heitä vastaan. Ystävät on ne, jotka lopulta rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. Parasta ikinä onkin se, kun ystävän seurustelukumppanin kanssa tulee hyvin toimeen!


Tiedän myös muutaman ihmisen, jotka seurustelevat aina. Siis aina. Suosittelen jokaiselle sinkkuna olemista, etenkin nuorena. Siinä oppii ihan uudella tasolla tuntemaan itsensä ja sen, millaisten ihmisten kanssa haluaa liikkua. Jos itseään katsoo sieltä samaisesta peilistä nirppanokka, voi olla, että muillekin näkyy sellainen. Kannattaisi siis heittää hetkeksi seurustelut narikan puolelle ja chillata. Olla, hengähtää. Omassa seurassa. Tutustua muutamaan uuteen ihmiseen, ehkä katua paria niistä mutta löytää yhden oikean, uuden, ihanan ystävän. Olla sellainen itsekin. Miltä se kuulostaa? Ei huonolta. Stressittömältäkö? No just niin. En halua myöskään millään tavalla tuomita seurustelua. Tiedän monta ihanaa, onnellista, tasapainoista, hauskaa pariskuntaa – he ovat juuri niitä, joiden kanssa pystyy hengaamaan vaikka sitten kolmantena pyöränä. 

Se, että molemmilla on suhteessa kuitenkin myös omaa aikaa, on älyttömän tärkeää. Voi kuulostaa turhalta saarnaukselta näin nuoren suusta, mutta onhan se sama kuvio nähty jo tuhansia kertoja, että kun on yhdessä 24/7, toisen naama alkaa kyllästyttämään. Vaikka kuinka rakastaisi. Olisikin mielenkiintoista kuulla, onko kellään ollut sellaista seurustelusuhdetta, jossa ollaan pitkään oltu erittäin tiiviisti yhdessä mutta yhtään riitaa ei ole syntynyt? Kertokaa. Jos on, niin kemiat täytyy olla juuri oikeilla leveleillä. Jotkut sanovat kuitenkin, että terveeseen parisuhteeseen kuuluu myös riitoja. Allekirjoitan sen, ja voin sanoa, että joskus myös ystävyyssuhteisiin. Ainakin niihin pitkäaikaisempiin. Kun riidoista selviää, ihmissuhteen pohja on entistä vankempi.

"If a friendship lasts longer than seven years, psychologists say it will last a lifetime..."



P.S. Älkää ottako tätä postausta niin kauhean vakavasti, kirjoitin tämän hieman pilke silmäkulmassa ja kärjistäen pointtejani :P


4 kommenttia:

  1. Oon itse ollut se, jolla kaverit jää taka-alalle, koska parisuhde tulee "tielle". Kuitenkaan se ei tarkoita, että en välittäisi ystävistäni. Olen aina ja edelleenkin sanonut ystävilleni kyllä, kun minua pyydetään jonnekin. Ne, jotka eivät seurustele saattavat sanoakin ei. Olen vain huomannut, että minua pyydetään vähemmän mukaan. Johtuuko se siitä, että seurustelen? Hyvät sydänystävät pysyvät edelleen ja ne ymmärtävät, etten välttämättä laita heille viestiä jatkuvasti. Nyt vanhempana en näe enää mitään ongelmaa ystävyyssuhteiden ja parisuhteen välillä. Hyvät ystävät pysyvät ja "kaverit" voivat ajatella, mitä ajattelevat! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä hyvien ystävien kanssa juttu on niin, että voi olla näkemättä pitkään, ja silti jatkaa täsmälleen siitä mihin jäi :) ja aika outoa, että sua pyydetään vähemmän minnekään? Mä koitan aina pyytää myös seurustelevia frendejä kaikkialle, ja sanon että saa ottaa poika-/tyttöystävän messiin :)

      Poista
  2. Asiallinen postaus! Kiva että kirjotit tästä aiheesta :) Liityin lukijaks! Käy säki tsekkaan mun blogi: http://heliha.blogspot.fi/2017/02/wanhojen-tanssit-2017.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) mielipidepostauksia on varmasti tulossa jatkossa lisää :)

      Poista

Kiitos kun kommentoit ♡